Positiiviset järjesti Helsingissä Pride viikolla paneelikeskustelun otsikolla HIV knows no borders – Hiv ei tunne rajoja. Positiivisten Sini Pasasen johdattamassa keskustelussa oli mukana Hassen Hnini SOPU-työstä, Jenny Tigerstedt Hivpointilta, Jaana Kauppinen Pro-tukipisteeltä ja etäyhteydellä Ferenc Bagyinszky AIDS Action Europe’sta sekä Pavlo Smyrnov Alliance for Public Health -järjestöstä Ukrainasta. Paneelikeskustelun musiikkiannista vastasi The Friends of Dorothy.
Tässä muutamia nostoja mainiosta, ajatuksia herättävästä ja moninäkökulmaisesta paneelista.
Helsinki Priden teema tänä vuonna on ”Pride without borders” – ja se muistuttaa meitä siitä, että myöskään hiv ei tunne rajoja.
Hiv ei pysähdy kansallisiin tai yhteiskunnallisiin rajoihin, eikä kukaan ole immuuni asuinpaikkansa tai identiteettinsä perusteella. Hiv ei ole vain lääketieteellinen kysymys, vaan se on myös sosiaalinen ja rakenteellinen haaste, joka heijastaa syvempiä eriarvoisuuksia.
Meillä on keinoja estää hivin leviäminen. Muun muassa tiedämme, että hyvässä hoitotasapainossa oleva hiv ei tartu. Mutta hoitamattomana hiv tarttuu ja voi johtaa aidsiin ja kuolemaan.
Silti vaikuttaa siltä, että tosiasia siitä, ettei hiv tunne rajoja, on unohtumassa ja vuosien edistys hivin ehkäisyssä ja hoidossa on valumassa hukkaan. Rahoitus vähenee, poliittinen kiinnostus hiipuu, ja ihmisoikeudet ovat uhattuina.
Ennen alkuvuoden leikkauksia Yhdysvaltojen rahoitus kattoi 73 % maailman hiv-rahoituksesta. UNAIDSin ennusteen mukaan tulemme näkemään 5800 uutta hiv-tartuntaa ja 2400 kuolemaa päivässä, mikä on enemmän kuin kaksinkertainen määrä tämän hetken lukuihin verrattuna, ellei tilannetta saada korjattua pian.
Maailmassa on yhtä paljon rahaa ja resursseja kuin ennenkin, mutta ne jakautuvat jatkuvasti polarisoituneemmin. Myös arvot ja narratiivi siitä, mihin taloudellisia panostuksia kannattaa kohdistaa, on muuttunut. Viime vuosina puhjenneet sodat vaikuttavat siihen, että taloutta käsitellään entistä enemmän rajaturvallisuuden ja sotavoimiin panostamisen kautta. Puolustuskeskeisessä keskustelussa unohtuu se, että terveyden edistäminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kannattelu ovat merkittäviä turvallisuustekijöitä.
Venäjän aloittama hyökkäyssota asettaa Ukrainan kaikin puolin tukalaan tilanteeseen. Ukrainassa hiv-lääkkeet ja hivin diagnosointipalvelut ovat yhä saatavilla, mutta monia tarpeellisia palveluja on jouduttu rajaamaan pois, koska niiden ei ole katsottu olevan elintärkeitä. Henkilökunnasta on pulaa, mutta kaiken keskellä Ukrainassa on löydetty tapoja toimia niin hivin ehkäisyn, testauksen kuin hoidon suhteen.
Niin Suomessa kuin muuallakin maailmalla tällä hetkellä tehtävät poliittiset päätökset vievät eniten kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevilta. Palveluita supistettaessa ja taloudesta kiristettäessä eniten apua tarvitsevat menettävät eniten.
Tällaiset päätökset tuhoavat eri toimijoiden toimintaedellytykset ja lukemattomien yksilöiden tulevaisuuden vuosiksi eteenpäin. Yhteisöjä pyritään alistamaan ja ihmisten identiteettejä kyseenalaistetaan.
Kansalaisyhteiskunnan, yhteisöjen ja järjestöjen rooli on merkittävä.
Järjestöt ja yhteisöt tuottavat elintärkeitä matalan kynnyksen palveluita. Saavutettavissa palveluissa ei ole monimutkaisia hakemuksia, pitkää jonotusta tai vaatimusta vahvalle tunnistautumiselle – apua saa silloin, kun sitä tarvitaan. Ihminen kohdataan kokonaisuutena – fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti.
Matalan kynnyksen palvelut ovat turvallisia ja käytännöllisiä. Ajoissa annettu apu ehkäisee tilanteiden kriisiytymistä ja raskaampien palveluiden tarvetta. Matalan kynnyksen palveluilla ehkäistään syrjäytymistä: Avoin ja hyväksyvä kohtaaminen vähentää yksinäisyyttä ja lisää osallisuutta.
Järjestöjen tuottamien palveluiden hyödyt ovat ilmeisiä – vähemmän päivystyskäyntejä, vähemmän kustannuksia – enemmän hyvinvointia. Jotta palveluita voidaan varmistaa myös jatkossa, järjestöillä olisi parannettavaa siinä, kuinka tuoda esiin oman työn merkitys ja vaikuttavuus.
Nämä ajat vaativat meiltä paljon. Ihmisoikeuksia häivytetään, palveluita karsitaan, eikä järjestöjen tekemän työn merkitystä tunnusteta (tai ymmärretä).
Mutta emme voi antaa vuosien edistyksen valua hukkaan. Nyt on aika toimia, ei unohtaa tai jäädä odottelemaan parempia aikoja. Me emme voi pysähtyä – koska jos me emme tee, kuka sitten tekee?
Resistance! 