Oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan ne voidaan ottaa pois hetkessä. Oikeudenmukaisuus ei vain ole olemassa, vaan meidän täytyy luoda se, aina uudelleen ja uudelleen.
Juho Gröndahl, kirjailija, dramaturgi, suomentaja sekä Angels in American uuden suomenkielisen käännöksen tekijä
Lukuisten henkilöiden tarinat kietoutuvat toisiinsa Tony Kushnerin suurteoksessa Angels in America. Moderniksi klassikoksi kohonnut näytelmä on ollut jättimäinen menestys vuoden 1991 kantaesityksestään lähtien, eikä ihme. Sen naamiot riisuva rehellisyys on ajatonta, ja sen yhtymäkohdat myös tämän päivän poliittiseen todellisuuteen ilmeiset. Myös tämä, uutena sovituksena Kansallisteatterissa nähtävä Angels in America on myynyt näytös toisensa jälkeen loppuun ensi-illastaan lokakuussa 2024 alkaen.
Alkuperäinen Angels in America on kaksiosainen näytelmä, jonka kesto on noin kuusi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia. Kirjailija Tony Kushner on antanut suostumuksensa sille, että nyt Kansallisteatterissa nähtävässä tuotannossa käytetään lyhennettyä käsikirjoitusta. Sovituksen on alkuperäisnäytelmän pohjalta kirjoittanut Linda Wallgren, joka on myös ohjannut esityksen.
Yhtä aikaa hillittömän hilpeä ja syvän surumielinen tarina kertoo identiteeteistä, valinnoista, vallasta ja rakkaudesta ‒ ja ennen kaikkea toivosta, joka elää synkkien tulevaisuudenkuvien ja kollektiivisen pelon piinaamien ihmisten sydämissä. Tapahtumien taustalla kuohuu kylmän sodan, aids-epidemian, rasismin ja homofobian reaganilainen Amerikka.
Positiivisten katsojien kommentteja näytelmästä
Myös monet hiv-positiiviset ovat käyneet katsomassa näytelmän, ja muutamat jakavat seuraavaksi ajatuksiaan kokemuksesta.
Nimimerkki SMS:
Etukäteen jo oli sellainen olo, että tämä esitys on pakko päästä näkemään. Tiesin kyllä, että kyseessä on fantasiatarina, mutta löysin siitä itse myös paljon realismia. Aloin itkeä jo ennen kuin esirippu oli noussut. Siinä vaiheessa lavalla oli arkku, ja sen päällä kynttilä. Pelkästään se jo kosketti ja nosti mieleen kaikki ne hautajaiset, joissa on itse vuosien saatossa ollut. Näyttelijäsuoritukset olivat todella uskottavia ja hyviä. Huomasin esityksen aikana itkeväni itse sellaisissa kohdissa, missä muut katsojat nauroivat. Mietin esitystä vielä monta päivää sen jälkeenkin, niin vaikuttava se minulle oli.
Nimimerkki Paljon teatteria nähnyt:
Haalenneet muistikuvani Kansallisteatterin Omapohjan Angels in Americasta loppukeväältä 1994: pienen tilan paikat olivat kai loppuunmyydyt, liki 7 tunnin esityksen tunnelmat olivat niin yleisön kuin muista esityksistä tuttujen näyttelijöidenkin parissa jähmeän, elleivät suorastaan juhlallisen tai pelokkaan vakavat. Kushnerin kahdesta 1990-luvun alun näytelmästään työstämä kokonaisuus jäi minulle varsinkin enkelisymboliikaltaan ja periamerikkalaiseksi kokemani henkilöasetelman monitaustaisuuden vuoksi vieraaksi, kun oma diagnoosinikin oli vielä suhteellisen tuore. Muitakin vielä toimivaa lääkitystä vailla olevan sairauden kuvauksia toki nähtiin noina vuosina Suomessakin ainakin Tampereen Teatterissa ja elokuvissa sekä tv:ssä.
Runsaan 30 vuoden aikana on ihmeitä tapahtunut: tunnelmat ainakin nyt alkuvuoden perjantain loppuunmyydyssä iltaesityksessä Pienen näyttämön puolelle kavutessa vaikuttivat nuorehkon yleisön parissa myönteisen odottavilta ja koko nelituntisen esityksen vastaanotto oli myötämielinen ja lämminhenkinen myös esimerkkitapausten ikävissäkin käänteissä. En olisi itse odottanut niin rajuja naurunremahduksia kuin väistämättä Trumpin mieleen tuova Cohnin hahmo tuotti. Näytelmän kuvaus 1980-luvun lopun sairaanhoidon tukalista tilanteista USA:ssa tuntuu sääliä herättävältä mutta tärkeältä tietää nykyäänkin. Kansallisteatterin uusi toteutus on kaikin puolin onnistunut: tiivistäminen tuo esitykseen jäntevyyttä ja näyttelijöiden sekä muidenkin esityksen innostavaa moni-ilmeisyyttä toteuttavien teatterintekijöiden yhteishenki on hyvän mielen tuovaa ja vapauttavaa.
Nimimerkki Anonyymi:
Minua kosketti erityisesti näytelmän loppu, jossa aidsiin sairastunut Prior puhuttelee yleisöä. Hänen repliikkinsä toi mieleeni kaikki ne läheiset ja tuttavat, jotka ovat vuosikymmeniä sitten menehtyneet aidsiin. ”Tämä tauti koituu monen meistä kohtaloksi, mutta ei läheskään jokaisen. Kuolleet muistetaan, ja he jatkavat kamppailua yhdessä elävien kanssa.” Taistelua on jatkettava myös heidän takiaan, ja me elävät olemme velvollisia jatkamaan sitä, mitä he ovat joskus olleet täällä tekemässä.
Nimimerkki Osallistuja:
Minulle näytelmä edusti spektaakkelinomaisuudestaan huolimatta sitä todellisuutta, jossa ihmiset elivät 80-luvulla hivin kanssa ilman lääkkeitä ja epätietoisuudessa. Minulle näytelmän syvimpänä teemana aukesi anteeksianto.
Keskustelutilaisuus 18.3.2025 Kansallisteatterissa
Positiiviset järjesti yhteistyössä Kansallisteatterin ja Hivpointin kanssa maaliskuussa keskustelutilaisuuden toivosta, rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta hiv-positiivisten silmin, Angels in American ajoista nykypäivään. Mukana keskustelemassa oli hiv-positiivisia ihmisiä sekä Angels in America -esityksen näyttelijä, Prior Walterin roolissa nähtävä, Aleksi Holkko. Keskustelun vetäjänä toimi Sini Pasanen.
Näyttelijä Aleksi Holkko kertoi keskustelussa, että työryhmälle oli alusta saakka selvää, ettei tällä näytelmällä haluta ainakaan lisätä stigmaa. Holkon mukaan tartuttaessa 80-luvun teokseen voisi helposti tulla toisintaneeksi ja levittäneeksi sen ajan asenneilmapiiriä. 2020-luvulla ajallisen etäisyyden myötä on enemmän vapauksia rakentaa esitystä tunteet ja tunnelma edellä, ja pohtia sitä, miten tuon ajan voisi tuoda näyttämölle poeettisemmin. Holkko kertoi, että stigman vähentäminen oli kantava ohjenuora, jota pohdittiin myös monien näyttämöratkaisujen kohdalla. Esimerkiksi sairauden etenemistä, kuten kaposin sarkoomaa, ei koettu tarpeelliseksi kuvata maskeerauksen kautta realistisesti. Myös koreografiassa otettiin huomioon se, ettei haluta toisintaa minkäänlaista vanhaa kuvastoa ja siten lisätä hiviin liittyvää stigmaa.
Se, mitä hiv-positiivisuus tarkoittaa tämän päivän Suomessa, on jotain ihan muuta kuin se, mihin kontekstiin tämä näytelmä 80-luvun New Yorkissa sijoittuu. Holkon mukaan sen vuoksi ei tuntunut myöskään tarkoituksenmukaiselta tavoitella tässä sovituksessa esimerkiksi faktatiedon lisäämistä aids-epidemiasta, mikä aikanaan 1990-luvulla on varmasti ollutkin yksi tämän näytelmän tarkoituksista.
Keskusteluun osallistunut hiv-positiivinen Joni kertoi, että näytelmässä esiin nostetut ja sen kautta välitetyt tunteet olivat hänellekin tuttuja, vaikka hän ei ollut 80-luvulla vielä syntynytkään, ja on saanut hiv-diagnoosin vasta 2010-luvulla. ”Esimerkiksi hylätyksi tulemisen pelko on niin universaali tunne, eikä se ole vuosikymmenien aikana hivin kanssa elämisen ympäriltä kadonnut, vaikka muuten tilanne onkin muuttunut merkittävästi.”, hän kertoo. Hänen mukaansa hiv-diagnoosi vaikuttaa sosiaalisiin suhteisiin monella eri tavalla. ”Onhan se nyt ihan eri asia kertoa uudelle tuttavuudelle, että minulla on astma kuin se, että minulla on hiv. Sitä alkaa aina arvioida ihmisiä heti sen perusteella, kuinka luotettavilta he vaikuttavat ja uskaltaisiko hivistä kertoa”.
Jonilla on kokemusta myös hiv-diagnoosin kertomisesta, ja hän kuvaa tunnetta vuoristoratamaiseksi ja pelottavaksikin. ”Uskaltaminen on aivan hirveää, aivan kamalaa, ja lopulta aika vapauttavaa. Kertomisen hetkellä tuntuu kuin hyppäisi liikkuvassa autossa kuskin paikalta pelkääjän paikalle. Enää mikään ei ole riippuvaista minusta, vaan toisesta ihmisestä. Onnekseni niin usein nämä tilanteet ovat päättyneet hyvin”, hän kertoo.
Keskustelun vetäjä Sini Pasanen nosti esiin käsiohjelmasta kohdan, joka tiivistää ansiokkaasti stigman rajoittavan vaikutuksen. Käsiohjelmassa Gröndahl kirjoittaa, että
”Näytelmä tuntuu sanovan, että avoimesti omana itsenään eläminen on oikein, ja mielenterveyden kannalta ainoa kestävä ratkaisu, mutta epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa sillä on silti aina hintansa. Kushnerin näytelmä ymmärtää kaapissa oloa ja sen historiaa. Se on tietoinen siitä karusta totuudesta, että niin kauan kuin homous (oma lisäyksemme: tai hiv) kantaa ihmisten mielikuvissa pientäkin varjoa likaisesta ja moraalittomasta sodomalaisuudesta, niin kauan sen piilottamisesta – tai ainakin siitä, ettei julkisesti rummuta sitä – voi olla yksilölle jotain hyötyä tai suojaa.”
Tekstissä puhutaan homoudesta, mutta yhtä hyvin sanan tilalla voisi olla hiv. Tekstinpätkä nostaa hyvin esiin stigman ja syrjinnän vaikutuksia yksilön vapauteen olla oma itsensä. Hivin kanssa elämiseen liittyy edelleen ylimääräistä taakkaa, jonka kantajina ovat hiv-positiiviset, mutta aiheuttajina ulkopuoliset asenteet ja yhteiskunnallinen ilmapiiri.
”Näytelmän kauneimpia piirteitä on mielestäni sen ytimessä oleva kysymys siitä, miten olla ihmisinä tässä maailmassa hyviä toisillemme, miten kohdata toisemme ja olla toisiamme varten.”
Näyttelijä Aleksi Holkko
Keskustelutilaisuus päättyi yhteisymmärrykseen siitä, että toivoa yhdenvertaisemmasta tulevaisuudesta on. Myös tässä näytelmässä nähdään paljon tilanteita, joissa ihmiset ottavat askelia sellaisia ihmisiä kohden, jotka lähtökohtaisesti tuntuvat heidän vastakohdiltaan. Niin näytelmässä kuin tosielämässäkin ihmiset kuitenkin useimmiten pyrkivät ymmärtämään toisiaan, vaikka maailmankuvat eroaisivatkin toisistaan. Keskustelun hiv-positiiviset ilmaisivat kiitollisuutensa niitä yleisön joukossa olleita järjestötyöntekijöitä ja läheisiä kohtaan, jotka ovat kulkeneet pitkän matkan hiv-positiivisten kanssa.