Tänä päivänä hiv-positiiviset raskaudet ovat myös lääketieteellisesti ”helppoja” ja eroja raskaudessa ei juuri ole, oli kyseessä sitten hiv-positiivinen tai hiv-negatiivinen äiti. Raskaus ei vaikuta hivin kulkuun eikä itse hiv-infektio käytännössä vaikuta raskauteen.
Suomessa hiv-positiivisen naisen raskauden seurannassa on jonkin verran eroja eri sairaanhoitopiirien välillä. Erot liittyvät niin käytäntöihin kuin käytössä oleviin resursseihin. Infektiolääkäri Inka Aho HUSista kertoi HUSissa suositeltavan, että raskaana oleva hiv-positiivinen käy normaalissa neuvolaseurannassa kuten kuka hyvänsä.
Hiv-hoito jatkuu muuten entisellään koko raskauden ajan, mutta virusmäärää seurataan useammin, yleensä kahden-kolmen kuukauden välein tai tarvittaessa tiheämmin. Ei-raskaana olevilla virusmäärä otetaan yleensä kahdesti vuodessa. Gynekologilla käydään 2–3 kertaa raskauden aikana ja toki tarpeen mukaan.
Lääkäreiden viesti on, että äidin on tärkeä tietää, että toimivalla lääkityksellä tartuntariski saadaan minimoitua. Inka Aho HUSista kertoo, että ranskalaisen tutkimuksen mukaan tartuntariskiä ei ole, jos äidillä on lääkitys jo ennen raskautta, virusmäärä on matala koko raskauden ajan eikä äiti imetä. USAn guidelinessa 1/2023 lähtien on lukenut, että näiden kriteerien täyttyessä tartuntariskiä ei ole. Tänä päivänä on erittäin harvinaista, että hiv-positiiviselle naiselle syntyisi hiv-positiivinen vauva.
Keväällä 2022 Karelia ammattikorkeakoulun opiskelija Roosa Koskenranta perehtyi hiv-positiivisten raskauksiin osana terveydenhoitajakoulutukseen kuuluvaa kehittämistyötä. Lopputuloksena syntyi opas ”Hiv-positiivinen raskaus”. Esitteestä löytyy tiivistetysti tietoa raskauden vaiheista, synnytyksestä, imetyksestä ja raskauden aikaisista tutkimuksista. Esite on luettavissa ja ladattavissa täällä.
2BMOM tutkimuksessa havainnoitiin kokemuksia
Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Poverin numerossa 1/2022.
Suomalaisten, ruotsalaisten ja tanskalaisten 2BMOM tutkimuksessa tutkittiin raskaana olevien hiv-positiivisten naisten kokemuksia raskauden aikana ja äitiyden alkuvaiheessa. Aineisto kerättiin vuosina 2019–2020. Suomesta mukana oli infektiolääkäri Inka Aho HUSista.
Tutkimuksen osallistujamaista Tanskassa asui hiv-positiivisia naisia noin 1600, Suomessa noin 1000 ja Ruotsissa noin 2800. Suurin osa hiv-positiivisista naisista Skandinaviassa oli maahanmuuttajia, pääosin Saharan eteläpuolisesta Afrikasta.
Antiretroviraalisen hoidon kehitys on normalisoinut hiv-positiivisten naisten raskaudet. Raskausaika ja synnytyksen jälkeinen aika tuovat kuitenkin mukanaan merkittäviä biologisia, sosiaalisia ja psykologisia muutoksia. Hiv-positiivisille naisille raskaus voi olla lisääntyneen psykologisen haavoittuvuuden aikaa niin raskauteen liittyviin asioihin, hivistä kertomiseen kuin hiv-stigmaan liittyen. Myös hivin tarttumisriskin miettiminen, oma hiv-hoito ja syntyvän lapsen estolääkitys aiheuttavat ylimääräisiä pohdintoja.
Raskauskokemuksia kartoittaneeseen tutkimukseen osallistui 31 hiv-positiivista naista, joista 61 % oli lähtöisin Afrikasta ja 29 % pohjoismaista. Kaikki olivat raskauden loppuvaiheessa.
Tutkimus osoitti, että hiv-tartunnan saaneilla naisilla on vahva halu normaaliin raskauteen ja tulla kohdelluksi kuin kuka tahansa raskaana oleva. Tutkimuksen löydökset painottivat hiv-positiivisten naisten kokemusta normaalista raskaudesta. Raskaana oleminen toi myös normaaliuden tunnetta ja tämän vuoksi oli helpompi hyväksyä, että hivin kanssa voi elää hyvää elämää.
Normaalius on kuitenkin hyvin haurasta ja raskaus sekä hiv-positiivisuus tuovat mukanaan erityisiä, perustavan laatuisia huolia. Raskauteen liittyviä erityisiä huolia ja pohdintoja olivat hivin tarttumisriski, antiretroviraalilääkkeiden käyttö raskauden aikana ja tarve erityissairaanhoitoon.
Naisten kertomukset korostivat, että vuorovaikutus niin terveydenhuollon tarjoajien kuin naisten sosiaalisten tukiverkostojen kanssa vaikutti heidän raskauskokemuksiinsa sekä myönteisesti että kielteisesti.
Pohjoismaista lähtöisin olevat naiset kokivat omaavansa enemmän sosiaalista tukea ja olevansa avoimempia hiv-statuksestaan. Tämä tarkoitti, että he olivat myös rennompia suhteissaan muiden ihmisten kanssa. Naiset kertoivat saaneensa tukea raskaana olevilta läheisiltä ystäviltä tai ystäviltä, joilla oli pieniä lapsia. Joillain haastatelluista oli läheisiä hiv-positiivisia ystäviä raskaana. Itse hiv-positiivisina syntyneet kokivat saaneensa tukea omalta äidiltään.
Tutkimuksessa todettiin, että terveydenhuollon tulisi huomioida yksilöllisiä tarpeita, varmistaa hoidon ja emotionaalisen tuen jatkuminen, sekä varmistaa etteivät hiv-positiiviset koe tulevansa syrjityksi raskauden aikana.
Psykososiaalista hyvinvointia kartoittaneen tutkimuksen tavoitteena oli arvioida eroja psykososiaalisessa hyvinvoinnissa raskaana olevien hiv-positiivisten naisten (47 naista), ei-raskaana olevien hiv-positiivisten naisten (75) ja raskaana olevien naisten välillä, joilla ei ole perussairauksia (147). Tutkimuksessa pyrittiin myös tunnistamaan tekijöitä, jotka liittyvät mahdolliseen masennukseen raskauden loppuvaiheessa ja synnytyksen jälkeen.
Tutkimuksen perusteella masennuksen esiintyvyys oli korkea sekä raskaana olevilla että ei-raskaana olevilla hiv-positiivisilla naisilla.
Raskaana olevien ja ei-raskaana olevien hiv-positiivisten naisten välillä ei havaittu merkittäviä eroja mitattaessa masennusta, koettua stressiä tai sosiaalista tukea. Raskaana olevat hiv-positiiviset naiset raportoivat huonompia tuloksia kaikilla mitatuilla psykososiaalisen hyvinvoinnin osa-alueilla verrattuna raskaana oleviin hiv-negatiivisiin naisiin.
Hiv-positiiviset naiset raportoivat enemmän masennusoireita, koettua stressiä ja yksinäisyyttä sekä vähemmän sosiaalista tukea raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen kuin hiv-negatiiviset raskaana olevat naiset. Sen sijaan verrattuna hiv-positiivisiin, ei raskaana oleviin naisiin, raskaana olevat hiv-positiiviset kokivat olevansa vähemmän yksinäisiä raskauden aikana.
Kokemusten ymmärtäminen on tärkeää, jotta voidaan kehittää tavoitteellista tukea ja toimenpiteitä raskaana olevien ja synnyttäneiden hiv-positiivisten naisten tukemiseen.
Yksinäisyyden ja sosiaalisen tuen puutteen on kuvattu olevan merkittäviä riskitekijöitä raskauden aikaiselle ja synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Myös tässä tutkimuksessa yksinäisyys ja sosiaalisen tuen puute yhdistettiin masennusoireiden todennäköisyyteen raskauden aikana.
Hiv itsessään ei lisännyt masennuksen todennäköisyyttä, vaikuttavampina voidaan pitää muita sosiaalisia ja psykologisia tekijöitä. Vaikka stressi ei ollut noussut analyysissa esiin merkittävänä tekijänä, sillä oli kuitenkin yhteys masennukseen. Hiv-positiivisuus voi lisätä naisten kokemuksia häpeästä, poissulkemisesta ja ulkopuolelle jäämisestä sekä hylkäämisestä niin perheen, puolison kuin jopa terveydenhuollon taholta. Tuen ollessa vähäistä, tämä voi johtaa stressin lisäksi yksinäisyyden kokemuksiin.
Yleisesti puolison/kumppanin ja perheen tuen on todettu olevan voimakkaasti mielen hyvinvointia suojaavia tekijöitä raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen.
Hiv-positiivisten ja hiv-negatiivisten naisten kokemukset olivat samansuuntaisia; molemmissa ryhmissä synnytyksen jälkeen raportoitiin lisääntyneesti yksinäisyyden kokemuksia.
Vaikka raskauteen liitetään useimmiten enemmän negatiivisia tunteita, niin espanjalaisen tutkimuksen mukaan hiv-positiivisten naisten raskaus lisäsi myös myönteisiä tunteita kuten onnellisuutta. Myös 2BMOM tutkimuksessa raskaus lisäsi mm. sen hyväksymistä ja sisäistämistä, että hivin kanssa voi elää hyvää elämään.
Moseholm et al. 2021. The experience of pregnancy among women living with HIV in Nordic countries: A qualitative narrative enquiry. Women’s Health, Volume 18: 1–11.
Moseholm et al. 2022. Psychosocial health in pregnancy and postpartum among women living with – and without HIV and non-pregnant women living with HIV living in the Nordic countries – Results from a longitudinal survey study. BMC Pregnancy and Childbirth 2022; 22:20.
