Positiiviset vieraili keväällä Salon lukiossa, jossa yhden oppitunnin aiheena oli hiv ja hivin kanssa eläminen.
Ei niin tavallinen arkiaamu
Tavallisesti en hihku riemusta tiistaiaamuisin, mutta nyt edessä oli jotain erityistä. Aamu-unisuutta ei juurikaan ollut, sillä junamatka Helsingistä Saloon oli alkamassa yhdessä työntekijämme Annin kanssa. Edessä oli tosiaankin jotain minulle täysin uutta ja jännittävää, sillä olimme menossa kertomaan hivistä Salon lukiolaisille. Lisäjännitystä toi ennen muuta se, että pääsin kertomaan omakohtaisia kokemuksia elämästäni hivin kanssa – eli siis kertomaan omaa tarinaani joukolle minulle ventovieraita lukiolaisia ensimmäistä kertaa eläissäni.
Salon lukiossa on järjestetty jo vuosien ajan Seksuaalisuuden polut -nimeä kantavaa kurssia. Kyseessä on oppiainerajat ylittävä kurssi, jonka aikana seksuaalisuutta käsitellään eri lukion oppiaineiden kautta: osallistujat ovat päässeet tutustumaan muun muassa rakastumisen aivokemiaan ja seksuaalisuuden historiaan sekä tulkitsemaan seksiä käsitteleviä lyriikoita. Vahvassa osassa kurssia on tietysti myös biologia sekä seksuaaliterveys. Kyseessä on siis valtavan hieno ja ainutlaatuinen kokonaisuus, johon pääsimme osallistumaan.
Ensikertalaisuus jännittää
Vaikka vierailu oli minulle ja Annille ensikertainen kokemus, ei se kuitenkaan ollut yhdistyksellemme ensimmäinen. Meiltä on ollut useamman kerran edustaja kertomassa hivistä ja sen kanssa elämisestä. Erityisen vierailuista on kuitenkin tehnyt se, että meiltä paikalla on ollut aina vierailija, joka on hiv-positiivinen. Nyt oli sitten minun vuoroni päästä edustamaan yhdistystämme.
Vierailun herättämiä tuntemuksiani kuvaa parhaiten jännityksen ja innostuksen yhdistelmä. Ensimmäinen kerta – asiassa kuin asiassa – jännittää aina. Jännitystä lisäsi ennen muuta se, että en kertoisi jonain ulkopuolisena asiantuntijana pelkkiä faktoja, vaan kertoisin omaa taivaltani hivin kanssa parille kymmenelle abi-ikäisiä lukiolaisia, joita en ollut ikinä tavannut. Olen kertonut omasta positiivisuudestani perheelleni ja läheisille ystävilleni ja kavereilleni, mutta tämä tilanne oli tyystin erilainen.
Esiintyminen jännittää aina – eikä tämäkään kerta ollut poikkeus. Mielessä oli useita poukkoilevia ennakkopohdintoja tulevasta: kiinnostaakohan kuulijoita? Herättääkö tarinani mitään ajatuksia tai tuntemuksia? Kerronko jotain liian vähän tai suorastaan liikaa? Jääkö jotain tärkeää sanomatta? Entä, jos joku selaa vain kännykkäänsä tai nukahtaa silkasta tylsistymisestä?
Olin suunnitellut useamman päivän ajan sitä, mitä kurssilaisille kertoisin. Suurin kysymys kaiken pohdinnan jälkeen olikin se, mitä todella haluaisin omalla tarinallani kertoa luokkahuoneelliselle lukiolaisia. Mitä kertoa jostain, joka on muuttanut elämässäni niin paljon, mutta kuitenkin lopulta osittain sitten niin vähän?
Kertominen olikin kuviteltua helpompaa
Tarina löytää lopulta aina uomansa ja sanat asettuvat paikoilleen. Parikymmenminuuttisen tarinani aikana kuvasin aluksi, millaista elämäni oli ennen diagnoosini saamista. Tarinani pääpaino oli sen jälkeen diagnoosissani ja sitä seuranneessa uuden alussa ja sen sekavuudessa. Halusin tuoda esiin sen, mitä tuolloin nuorena parikymppisenä tiesin, mitä ajattelin ja varsinkin sen, mitä tunsin. Pyrin kertomaan, miten ja milloin hiv näkyy elämässäni – ja milloin taas ei. Tarina ei mennyt kuitenkaan pelkäksi menneen muisteluksi, vaan kerroin myös, millaista elämäni on nykyään. Ajankohta vierailulle oli siinäkin mielessä otollinen, että pääsin kysymään lukiolaisilta vinkkejä, miten ja missä tilanteessa voisin kertoa yhdelle tapaamalleni miehelle positiivisuudestani.
Tarinani ja vierailumme jälkeen minut valtasi hyvä mieli. Lukiolaiset kuuntelivat ja olivat kiinnostuneita. He myös esittivät kysymyksiä muun muassa lääkehoidosta. Vierailu oli selkeästi mieluinen paitsi meille myös osallistujille. Se oli lukiolaisille mieleenpainuva varmasti siitäkin syystä, että he pääsivät näkemään livenä ihmisen, joka elää hivin kanssa.
Samalla toivon, että jos nämä nuoret joskus kohtaavat elämässään ihmisen, joka kertoo positiivisuudestaan, se ei heitä hätkäytä millään lailla.
Erittäin onnistuneen vierailun päätteeksi huomasin pohtivani edelleen kysymystä, jota olin pohtinut jo ennen vierailuamme: mitä todella halusin kertoa ja mitä tarinallani tavoittelin. Ennen kaikkea toivoin, että kertomamme jälkeen näillä osallistuneilla nuorilla on uutta faktatietoa hivistä ja kenties murskautuneita ennakkoluuloja. Samalla toivon, että jos nämä nuoret joskus kohtaavat elämässään ihmisen, joka kertoo positiivisuudestaan, se ei heitä hätkäytä millään lailla. Kyseessä on pieni mutta merkitykseltään niin suuri asia – minkä me todella tiedämme.
Tarinaani varten vuosien takaisten, osittain lähes unohduksiin painuneiden, ajatusteni ja tunteideni läpikäynti ei ollut suinkaan kaikista helpointa. Siitä huolimatta se oli erittäin avartavaa ja tärkeää. Salon lukiolle haluan antaa erittäin suuren kiitoksen tärkeästä työstä, jota he tämän kurssin järjestämisellä tekevät. Toivon, että vastaavaa järjestettäisiin laajemminkin, sillä tämä on mitä oivallisin tapa levittää ajantasaista tietoa hivistä ja sen kanssa elämisestä. Tämä on myös yksi keinoista, joilla murramme stigmaa, joka meitä yrittää nujertaa.
Joni